Kaikkien kehitysyhteistyöhankkeiden murheenkryyni: päivärahat

Voisi kuvitella, että suurimmat haasteet päivittäisessä kehitysyhteistyössä, siis käytännön tasolla, ruohonjuuritasolla, arjessa, liittyvät vaikkapa nyt erimielisyyksiin ihmisoikeuksista.

Ei suinkaan!

Kiistelemme täällä päivärahoista eli per diemeistä.

Päiväraha kuulostaa harmittomalta jutulta.

Päivärahojahan maksetaan siksi, että työntekijälle korvattaisiin kohtuulliset asumisesta ja ruokailusta aiheutuvat kulut, mikäli hän työnsä puolesta joutuu vierailemaan eri paikkakunnalla ja yöpymään muualla kuin kotonaan. Useimmiten päivärahan suuruus on projektin asiakirjoissa määritelty könttäsumma.

Tämä könttasumma kuitenkin vaihtelee rahoittajamaittain.

Se on johtanut siihen, että paikallisten kannattaa sumplia, kenen kokoukseen tai työpajaan he osallistuvat sillä perusteella, kuka maksaa suurimman päivärahan.

Amerikkalaiset maksavat ilmeisesti eniten ja luonnollisesti he ovat suosittuja. Muiden päivärahoista supistaan. Oletteko kuulleet, että tuolla projektissa he saavat näin ja näin paljon päivärahaa? Kateus leviää nopeasti.

Päivärahoista on siis muodostunut eräänlainen kiristysväline, ainainen valituksen aihe ja valittamisen myötä projektien halvauttaja.

Miksi joudumme/suostumme vääntämään kättä tällaisesta asiasta saadaksemme niiden huomion, joiden joka tapauksessa pitäisi olla yhteistyökumppaneitamme tässä projektissa?

Mitä sitten kun projekti loppuu? Mitä takeita meillä on siitä, että nämä samaiset ihmiset haluavat tehdä yhtään mitään ilman päivärahojen maksatusta?

Ymmärrän päivärahojen maksamisen täysin, kun kyseessä on esimerkiksi viljelijä, joka joutuu vaikkapa nyt koulutuksen vuoksi jättämään työnsä kesken. Tällöin pelto voi jäädä kyntämättä, ja sillä puolestaan voi olla suurikin merkitys viljelijän elinkeinoon.

Mutta että korkeiden päivärahojen maksaminen viranomaiselle, joka saa jo kuukausipalkkaa, ja jonka mandaatti joka tapauksessa on tuottaa palveluita maansa kansalaisille?

Pahimmillaan päivärahajärjestelmä johtaa siihen, että kehitysyhteistyön toteutusta suunnitellaan paikallisella tasolla sen mukaan, minkälaisista aktiviteeteistä voisi mahdollisesti kerätä päivärahoja (lue: runsaasti koulutuksia, työpajoja, trainings).

Kehitysyhteistyön tarkoitus ei ole nostaa julkisen sektorin työntekijöiden palkkoja. Silti päivärahajärjestelmä viestii epäsuorasti: tottakai julkisen sektorin työntekijöiden on pakko saada näitä päivärahoja, ja mahdollisimman korkeita sellaisia, koska näillä työntekijöillä muutenkin on jo niin alhaiset palkat.

Eihän heillä ei ole muuta motivaatiota auttaa etiopialaisia kanssatovereitaan ja pysyä työssään kuin raha.

Ei tämä pidä lainkaan aina paikkaansa.

Poor Economics-kirjassa esitellyn tutkimuksen mukaan köyhimmät ihmiset monissa maissa haaveilevat julkisen sektorin työpaikoista, sillä ne tarjoavat edes jonkinlaista pysyvyyttä.

Meksikossa sellaisissa perheissä, joissa äiti oli päässyt vakaaseen, vaikkakin huonopalkkaiseen, julkisen sektorin työpaikkaan, lasten terveys koheni merkittävästi. Julkisen sektorin työpaikkoja siis myös arvostetaan, eivät ne ole mitään säälityöpaikkoja monelle.

Myös meidän kotiapulaisemme suurin unelma on se, että hänen tyttärensä pääsisi valmistuttuaan julkiselle sektorille töihin, paikkaan, jossa olisi varma kuukausipalkka.

Näen tässä valittamisen määrässä siis myös suuren sukupuolieron, ihan pelkästään jo sen vuoksi, että näissä per diem-kokoontumisissa niin harvoin on naisia. Yleistä on, että viidenkymmenen hengen kokouksessa tai työpajassa on noin kaksi tai kolme naista. Naisia on saatava mukaan enemmän, piste.

Eikö meillä todella ole vaihtoehtoja?

Tietenkin on.

On maita ja yhteistyökumppaneita, jotka eivät maksa päivärahoja ollenkaan. Heidän linjansa on, että on parempi saada vaikkapa vain 1 tai 2 motivoitunutta tyyppiä osallistumaan heidän ohjelmiinsa, kuin 100 väärällä motivaatiolla takapuolensa penkistä nostavaa ihmistä.

Kokoukset voisi järjestää siellä, missä ihmiset ovat, jolloin päivärahojen maksaminen ei olisi tarpeellista. Usein projekteissa vain kuskaamme ihmisiä hotelleihin kaupunkien keskustoihin. Moni voi esittää vastalauseen: mutta kun ei maaseudulta löydy sopivia konferenssitiloja.

Tässä minun vastalauseeni: miksi emme pitäisi kokousta vaikkapa puun alla keskellä peltoa? Liian usein työpajat, koulutukset ja kokoontumiset pidetään hienoissa hotelleissa, kaukana sieltä missä ratkaistava ongelma on. Kuinka moni on ollut kymmenissä ja kymmenissä täysin mieltä turruttavissa ja turhissa työpajoissa, jossa istutaan kahdeksan tuntia tuolilla ja katsotaan Powerpoint-esityksiä?

Ja kuinka moni viljelijä saa mitään irti Powerpoint-työpajasta, kun iso osa viljelijöistä ei välttämättä edes osaa lukea?

Rasti ruutuun, työpaja pidetty, yksi tulos saavutettu. Mutta kun ei yksikään työpaja tarkoita yhtään mitään, ellei tieto muutu teoiksi.

Vaihtoehtoja on, aina. Ja meidänkin projektissa onneksi kokeillaan monenlaista.

Ja nyt vähän suutun, jos joku tulkitsee tämän kirjoituksen niin, että kylläpä ovat ahneita nuo afrikkalaiset. Että siellä ne tuhlaavat meidän verorahoja!

Katsokaa suomalaista työelämää. Kuinka moni voi sanoa, ettei joskus ole tienannut kilometrikorvausjärjestelmällä?  Kuinka moni yrittää päästää vähän helpommalla töissä, jos se on mahdollista? Kuinka moni ottaa mielellään ’motivaatiosaikkua’? (Kyse on usein myös siitä, että ihminen ei välttämättä koe työtään mielekkääksi, jolloin hän myös uupuu ja tylsistyy nopeammin).

Porsaanreikiä hyödynnetään silloin, kun niitä on olemassa, ja näitä päivärahoja nostetaan ja niistä riidellään niin kauan kuin järjestelmä – eli rahoittajamaat – sen sallivat.

Eikö tähän kannattaisi miettiä uudenlaista ratkaisua? Suomi kyllä valvoo tätä järjestelmää hyvin tarkasti ja perii takaisin väärin maksettuja päivärahoja, mutta kyse on niin paljon muustakin kuin rahasta. Kyse on ajasta, asiantuntijuudesta, resursseista, jotka jäävät täysimittaisina hyödyntämättä, kun käytämme energiaa tällaisten asioiden ratkomiseen. Kyse on myös siitä, millaiseksi ohjelmien toteutus jää käytännön tasolla, jos halutaan vain mahdollisimman paljon sellaisia aktiviteetteja, jotka ovat päivärahakelpoisia.

Poor Economics-kirjan tekijät Abhijit Banerjee ja Esther Duflot esittävät toisenkin mielenkiintoisen tutkimustuloksiinsa perustuvan väittämän. Näyttäisi siltä, että monessa kehitysyhteistyöprojektissa epäonnistumista ei välttämättä määritä se, millainen valtio on kyseessä.

Eli emme voi sanoa, että maassa, jossa on huonoa hallintoa tai huonoa politiikkaa, olisi kehitysyhteistyö välttämättä tuomittu epäonnistumaan. Sen sijaan emme kiinnitä tarpeeksi huomiota huonoihin käytäntöihin, jota eri hallinnon alat ovat pullollaan (kuulostaako tutulta Suomessakin?!).

Tällaiset huonot käytännöt tuntuvat yksittäisinä pieniltä ja mitättömiltä, mutta voivat kertautuessaan halvaannuttaa kokonaisia hallinnon aloja ja passivoittaa ihmisiä (Kirjan antama esimerkki yhdestä kylästä Intiasta: Ihmiset eivät käytä enää julkista terveydenhuoltoa, koska ovat tottuneet siihen, ettei siellä kuitenkaan ole kukaan paikalla, ja kaikki olettavat että näinhän tämä on aina ollut ja tulee aina olemaan. Tutkimuksissaan Banerjee ja Duflot selvittivät, että syynä toimimattomuuteen oli se, että jossakin ministeriössä sairaanhoitajille oli määrätty täysin epäinhimilliset työajat, jolloin he eivät enää jaksaneet tulla töihin. Oli siis tehty paperilla hyvä suunnitelma, mutta kukaan ei vaivautunut testaamaan sitä käytännössä. Kun tämä virhe korjattiin, eli siis joku ihminen jaksoi ottaa asian hoitaakseen, myös koko terveydenhuoltojärjestelmä koheni).

Vinksahtaneet järjestelmät voivat säilyä vuodesta toiseen, koska kukaan ei jaksa tai viitsi ottaa asiakseen niiden korjaamista. Kukaan ei jaksa puuttua niiden toimimattomuuteen, koska ei tiedä mistä aloittaa, ja koska ehkä joku muu kuitenkin tekee tämän asian korjaamisen puolestamme.

Uskallan väittää, että kaikki kehitysyhteistyössä mukana olevat ovat tietoisia tästä päivärahoihin liittyvästä ongelmasta.

 

3 thoughts on “Kaikkien kehitysyhteistyöhankkeiden murheenkryyni: päivärahat

  1. Kiitos kiinnostavasta tekstistä!

    Yksi pieni tarkennus liittyen Meksikon julkisen sektorin työpaikkoihin. Meksikossa julkisen sektorin palkat tosiaan ovat pieniä, mutta työ julkisella puolella avaa koko perheelle pääsyn joukkoon parempia valtion työntekijöille suunnattuja palveluita. Joitain mainitakseni: julkisella puolella olevien koko perhe pääsee käyttämään parempaa terveydenhuoltojärjestelmää (vähän kuin työterveyshuolto, mutta sen piirissä on työntekijän koko perhe), saa lapset parempiin päiväkoteihin ja saa edullisen asuntolainan. Perheen talous ja tilanne laajemmin siis voi kohentua monella eri tapaa. Uskoisin, että lasten terveyden kohenemiseen voi vaikuttaa moni näistä asioista: pääsy lääkäriin, ehkäpä aamupala päiväkodissa jne.

    1. Hei Anna-Reetta, kiitoksia palautteesta ja tosi tärkeästä tarkennuksesta. Pelkkä työpaikka ei vielä välttämättä takaa sitä, että lasten terveydentila kohenisi, mutta yhdistelmä erilaisia asioita kylläkin. Ja toisaalta tiedetään, että jos äiti pitää perheen raha-asioista huolen, on lapsillakin yleensä parempi ruokaturva, isompi osa rahoista kun käytetään lasten ruokaan.
      Oletko tehnyt tutkimusta Meksikossa/vaikutatko parhaillaan siellä?

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s